Tapio Suominen oli yksi Suomen tunnetuimmista urheiluselostajista – ääni, joka yhdisti suomalaisia television äärellä suurten urheilutapahtumien aikaan. Hänen tunnistettava, lämmin äänensä kantautui koteihin ympäri maan. Moni muistaa hänet futiksen MM-kisoista, olympialaisista tai Ylen Urheiluruudun studioista. Mutta vuosien varrella Tapion elämässä oli myös toinen puoli – sellainen, jota ei näytetty ruudussa.
Hän sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja hänen elämänsä sisälsi syviä masennusjaksoja, rankkoja manioita ja mielenterveyden kanssa taistelua, jota ei aina ymmärretty. Näiden vaikeuksien keskellä hänen rinnallaan kulki tytär, Siiri Suominen. Tämä on tarina isästä ja tyttärestä – rakkaudesta, huolesta ja rohkeudesta puhua vaikeista asioista ääneen.
Lapsuus urheilun ja kameroiden keskellä
Siiri Suominen syntyi vuonna 1995 Tapion ja hänen silloisen puolisonsa Birgitin ainoaksi lapseksi. Lapsuudesta muodostui hyvin poikkeuksellinen: toisaalta se oli täynnä tavallisia perhehetkiä, leikkiä ja koulunkäyntiä, mutta toisaalta se kului myös urheilutapahtumien ympärillä – isän työ oli aina läsnä.
”Katsottiin yhdessä olympialaisia, ja isä selosti minulle, kuka on kuka. Penkkiurheilu oli meillä yhteinen juttu, mutta kotona hän oli ennen kaikkea lempeä isä”, Siiri on kertonut.
Ensimmäiset merkit sairaudesta
Vasta myöhemmin Siiri ymmärsi, että isän käyttäytymisen muutokset eivät olleet vain stressiä tai luonteenpiirteitä. Kun hän vietti välivuotta Uudessa-Seelannissa, hän sai isältään viestejä, jotka olivat poikkeuksellisen kiihkeitä ja impulsiivisia. Jotain oli vialla.
Tapio sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä – sairautta, jossa masennus- ja maniajaksot vaihtelevat. Hän saattoi toisinaan innostua suurista suunnitelmista, ostaa ravihevosia tai perustaa projekteja, ja sitten vajota lamaannuttavaan ahdistukseen.
”Opin tunnistamaan isän puheesta, milloin hän oli manian vallassa. Hän puhui nopeasti, ei pysähtynyt ja kuulosti välillä aivan toiselta ihmiseltä,” Siiri sanoo.
Raskas vastuu tyttärelle
Siiristä tuli tahtomattaan isänsä luotetuin tukija. Hän kuunteli, rauhoitteli ja kantoi harteillaan pelkoa, jota kenenkään ei pitäisi nuorena kantaa.
”Isä sanoi minulle, ettei jaksa enää. Hän kysyi, saako kuolla. Se on asia, jota en unohda koskaan.”
Siiri ei koskaan antanut isälleen lupaa kuolla. Hän sanoi rakastavansa tätä, kaipaavansa häntä ja pyysi hakemaan apua. Mutta hän myös ymmärsi: kipu, jonka Tapio koki, oli syvä ja jatkuva.
Tapion kuolema ja julkinen suru
Tapio Suominen teki itsemurhan heinäkuussa 2024. Uutinen isän poismenosta ei tullut Siirille yllätyksenä – mutta se mursi hänen sydämensä.
”Olin pelännyt sitä puhelua monta vuotta. Kun se vihdoin tuli, aika pysähtyi,” hän sanoi myöhemmin haastattelussa.
Siiri päätti puhua. Hän ei halunnut isänsä kuoleman olevan turha. Hän halusi rikkoa hiljaisuuden mielenterveydestä, häpeästä ja siitä, kuinka yksin ihmiset voivat jäädä sairautensa kanssa – vaikka ympärillä olisi läheisiä, rakkautta ja apua tarjolla.
Siiri tänään: tiedettä ja toivoa
Tänään Siiri Suominen tekee väitöskirjaa solu- ja kudosteknologiasta. Hän on tieteentekijä, joka uskoo tiedon voimaan, mutta hän on myös kokenut henkilökohtaisesti, miten tärkeää on puhua avoimesti tunteista, väsymyksestä ja mielenterveydestä.
Hän on esiintynyt useissa medioissa – muun muassa Eeva-lehdessä ja Maria Veitolan Instagram-kanavalla – jakaen tarinaansa ja rohkaisten muita avautumaan. Hän ei halua, että kukaan jää yksin.
Mitä me voimme oppia tästä tarinasta?
1. Mielenterveys kuuluu kaikille.
Kuka tahansa voi sairastua – julkkis, toimittaja, urheilija, naapuri tai sinä itse. Se ei ole heikkoutta.
2. Avoimuus pelastaa.
Kun puhumme asioista ääneen, rikomme tabuja. Se voi pelastaa toisen ihmisen hengen.
3. Rakkaus ei aina riitä – mutta se merkitsee silti.
Vaikka Siiri ei pystynyt parantamaan isäänsä, hänen rakkautensa kantoi pitkälle. Isä ei ollut yksin.
Lopuksi
Tapio Suominen oli rakastettu ääni suomalaisessa urheilussa – mutta hänen perintönsä ei pääty selostuskoppiin. Hänen tyttärensä Siiri kantaa nyt sitä ääntä eteenpäin. Se ei ole enää selostusta urheilukentiltä, vaan selkeää ja rohkeaa puhetta siitä, kuinka tärkeää on kohdata ihminen kokonaisena – myös silloin, kun hän voi huonosti.
”Isäni elämä oli arvokas. Hänen tarinansa ei saa päättyä vain siihen, että hän ei jaksanut. Se jatkuu jokaisessa keskustelussa, joka syntyy mielenterveydestä. Ja minä aion pitää sen keskustelun käynnissä.”
